Wau siinä se on! Ihan mun silmien edessä! Mun kotini, johon olen koko tän elämäni tuntenut kaipuuta! Olen kierrellyt ja haahuillut tässä lähistöllä ja suurimman osan vuosista tuolla aika kaukanakin. Eksyneenä, väsyneenä ja hädissäni oon juossut pitkin puita, kompuroinut puun juuriin ja toisinaan syöksynyt ojan pohjalle. Oon varmaan välillä juossut tästä pihan poikkikin, mutta sekavana ja uupuneena en oo nähnyt tätä tässä!
Mutta nyt mun katse viimein osui siihen! Olin niin väsynyt ja voimaton, että en jaksanut enää sännätä. Oli pakko pysähtyä ja lopettaa etsiminen. Niin siinä se nyt on! Niin kaunis ja upea ja rauhaisa, tyyni ja eloisa! Kuin paratiisi! Kurkin ikkunoista ja raotan ovea.
Ihanko totta tämä on se mun koti ja minä saan alkaa asuttaa tätä? Mutta miten? Minä olen vain tällainen ja mulla on kaikki nämä rähjääntyneet kamppeet ja valtavat kantamukset. Miten mä voisin asuttaa noin kaunista kotia, joka on täynnä kaikkea, mikä saa mun koko kehon väreilemään ihastuksesta ja kiitollisuudesta?
Pysähdyn etuovelle ja haistan ja aistin kodin tunnelmaa. Kyllä! Niin täydellistä ja valoisaa ja eloisaa! Elämänmakuista ja tunnelmallista! Mutta miten ihmeessä uskaltaisin astua sisään! Joutuisin taatusti jättämään osan näistä romppeista ulos, jotta edes mahtuisin ovesta sisään, eikä noin kauniiseen kotiin kehtaisi viedä näin paljon epämääräistä tavaraa, ei niille varmasti edes ole tilaa siellä! Pähkäilen, voisinko jättää osan kasseista pihalle, mutta ajatus siitä kauhistuttaa. Kun harhailin metsässä, keräsin mukaani monenlaisia asioita, joilla voisin puolustautua kaikkia vaaroja vastaan, joita koin, että metsä oli täynnä. Vuosien myötä tavaraa kertyi paljon. Tunsin saavani niillä suojaa, mutta kieltämättä niiden kaikkien kantaminen on uuvuttanut ja näivettänyt minua. En varmasti tarvitsisi kaikkea tätä nyt, kun saan astua kotiini. Mutta ajan mittaan kaikista näistä tavaroista on tullut tavallaan osa minua. ja tuntuisi vaikealta luopua…
Päätän koittaa yrittää, jos kuitenkin saisin ahtauduttua sisälle leveine reppuineni ja kantamuksineni. Oviaukko on tosiaan hieman liian ahdas kaikelle tälle, mutta yritän kovemmin, sillä en millään haluaisi luopua mistään mitä kannan!
Siinä pusertaessani itseäni ja vehkeitäni sisälle, kompastun jalkoihini ja kaadun rähmälleni portaalle. Se käy kipeää ja harmittaa. Istun portaalle miettimään ja aistimaan. Tunnen kodin lämmön takanani ja aistin sen tuoksun ja rauhoittavan voiman. Päätän levähtää tässä, nojaten selkääni kodin lämpöiseen seinään.
En ollut vielä valmis astumaan sisään, mutta tiedän että jonain päivänä astun ja asetun. En lähde enää harhailemaan metsään, vaan pysyttelen ihan tässä kodin lähellä, kunnes sitten viimein astun sisälle. Jätän ulos ne kassit ja romppeet, joita en tarvitse ja asetun elämään oman sydämeni keskukseen, lämpöön ja hoivaavaan yltäkylläisyyteen.