Löytölä, Kinnulan Kangaskylällä on mun lapsuudenkoti, se paikka missä sain elää ne vuodet kun olin eniten läsnä aidossa itsessäni, kokien elämää seikkaillen mielikuvituksellisissa leikeissä.
Meillä on perhetuttu, joka aina meillä kyläillessään kutsui mua Marja Kristiina Löytöläntyttäreksi. Se oli minusta hauskaa, nimi toi mun olemukseen tarinallisuutta, tarunomaisuutta, niinkuin olisin Ronja Ryövärintytär! Näin itseni juoksemassa paljain jaloin pitkin metsiä ja huutamassa vapauttavan keväthuudon! Pidin nimestä lapsena niin paljon että joskus jopa esittelin itseni puhelimessa Marja Kristiina Löytöläntyttäreksi!
Ennen pitkää lapsuus kuitenkin loppui ja niinkuin varmaan useimmilla meistä, se tarkoittaa tiettyjen osien sulkeutumista. Löytöläntytär minussa hiljeni. Kun muutin pois kotoa, mun äiti sanoi mulle: "Muistathan mistä olet tullut".
Sanat kosketti mua jollain tapaa, mutta en osannut tarttua niihin. Lähdin kauaksi itsestäni, eli kodistani. Tarinat hiljenivät, mielikuvitus sammui. Omaksuin jostain ymmärryksen, että mun pitäisi aikuistua. Tunsin myös että mun pitäisi tulla joksikin muuksi sulautuakseni muiden joukkoon.
Koin suurta tuskaa yrittäessäni ahtaa itseäni samankaltaiseen muottiin mitä näin ympärilläni. Hain kipuuni pakokeinoa monilla epäterveillä tavoilla, saamatta kuitenkaan koskaan vapautusta.
Yritin löytää ratkaisua tuskaani myös alkamalla järkeistää asioita. Ja kylläpä olen osannut yrittää olla järkevä! Vuosien myötä musta on tullut niin järkevä, että tapoin sillä itsestäni lähes kaiken luovuuden, leikkisyyden, intohimon, joustavuuden ja moniulotteisuuden!
Silloin ihmisessä ei enää ole paljon muuta kuin koppurainen, harmaa kuori. Koppuraisen harmaan kuoren alta katsottuna ympäröivä maailma näyttää harmaalta ja tylsältä, kuluttavalta ja ankaralta. Ei yhtään satumaiselta. Sinne kuoren alle mä muserruin, väsyin, romahdin ja kuolin lopulta kokonaan.
Elämä kuitenkin jatkuu aina. Pieniä versoja alkaa nousta maasta ja kurottautua kohti aurinkoa, valoa.
Pieni Löytöläntytär taruineen ja metsäseikkailuineen syntyy uudelleen, heräilee kuin sadan vuoden unesta, venyttelee varovaisen nautinnollisesti ja siristelee silmiään aamuauringon valossa.
Elämä on satua ja me ollaan ihmeellisiä, hassuja, suloisia ja satuhahmoja siinä. Opettelen jälleen leikkimään, eläytymään, sulautumaan hahmooni ja hengitän ihania, pelottavia, hämmentäviä, suloisia, aistillisia ja kaikenlaisia niitä jaksoja ja lukuja joita saan kokea.
Siellä, mun sisällä on mun oikea kotini ja Löytöläntytär on mun nimeni.