Löytölä, Kinnulan Kangaskylällä, on lapsuudenkotini — paikka, jossa olin läsnä ja leikin metsissä mielikuvituksellisia leikkejä. Perhetuttu kutsui minua silloin usein Löytöläntyttäreksi, ja nimi kulki mukana kuin pieni hahmo, joka sai minut tuntemaan itseni rohkeaksi ja vapaaksi.
Aikuisuus kuitenkin vaati sopeutumista. Muutin pois kotoa ja osa siitä leikistä hiljeni. Yritin sopeutua, olla järkevä — ja samalla jäin vaille sitä leikkisyyttä ja intohimoa, joka oli ollut osa minua. Se aika oli raskas; tunsin itseni uupuneeksi ja etäiseksi.
Vähitellen jotain alkoi herätä. Pienet versot nousivat taas maasta: uteliaisuus, halu leikkiin ja läsnäoloon. Tänään työni on kutsu palata näihin pieniin ihmeisiin — löytää sellaisia arjen hetkiä, jotka maadoittavat, avaavat ja tuovat takaisin sen, mikä on aitoa.
Löytöläntytär on minulle nimi ja tapa muistaa se, että elämä saa olla kevyttä, leikkisää ja ihmeellistä — myös aikuisena.
— Marja